Tänään se sitten oli – vihoviimeinen tunti. Hartain toiveeni toteutui, ja sain vielä viimeisen kerran nautiskella Pappahepan kyydistä. Kyllä oli tippa linssissä kun sitä tunnin jälkeen karsinaan taluttelin : (  Tuleekohan enää ikinä vastaan noin mahtavaa hevospersoonaa, joka on vielä itselle täydellisen sopiva ratsastettava?

Jo alkuverkat menivät tänään endorfiiniryöpyissä, Pappa oli pitkästä aikaa tosi reippaalla päällä ja oikein mukavan tuntuinen. Edellinen ratsastaja meni sillä omituisesti sivuluisussa, ruuna tavallaan poikitti koko ajan ulospäin. Kuulemma se on ruunalla yleinen vika – jostain kumman syystä meillä synkkaa niin hyvin yhteen, että en ole itse moista ikinä huomannut. Laukkailtiin verkassa jo paljon, ajattelin että täytyy nauttia kyydistä vielä kun voi. Omatuntokin jo vähän kolkutteli, että väsytän sen jo ennen tunnin alkua ;-)

Tunti aloitettiin jälleen nostamalla jalustimet ylös. Tänään myös harjoiteltiin ulko-ohjan tukea pitämällä ulkokädellä ulkojalustimen remmistä kiinni (kerrankin kun laukka olisi ollut mukavaa kiinnipitämättäkin :o))  Ensin tehtiin ravissa neliötä molempiin suuntiin ja koitettiin saada hepat taipumaan kunnolla. Sitten sama homma laukassa, ja paitsi että Papan laukka oli aivan ihanaa, niin mentiinpä neliötäkin vaan aika hienosti! Suht paljon sai käytellä sisäpohjetta, mutta olin harjoituksen sujumiseen tosi tyytyväinen. Vasempaan kierrokseen laukatessa kankku tahtoi vähän alkaa valumaan ulospäin, ja sitä oli hiukan hankala korjatakaan kesken kaiken kun ei niitä jalustimia ollut. Laukat nousivat aina siellä missä pitikin, ja myös pysyivät siihen saakka kun oli tarkoitus. Enpä olisi vielä talvella uskonut, että voisin laukata ilman jalustimia edes Papan kanssa niin että siitä nautin.

Lopuksi tehtiin vielä aidan vieressä pohkeenväistöjä molempiin suuntiin – ei mikään Papan bravuuriliike. No, täytyyhän sitä täydellisessäkin hevosessa jotain pientä sanomista olla. Väistössä olisi pitänyt tehdä niin kovasti kaikkea, että vähän tuppasi menemään sekasotkuksi koko homma. Toisen pohkeen olisi pitänyt väistättää ja toisen pitää aika reippaasti toiselta puolen vastaan, ja lisäksi olisi pitänyt ohjilla jarruttaa ja pitää asetus oikein. Aluksi vedin niin paljon ohjista että ruunaa taisi jo alkaa potuttaa – se alkaa aina pohkeenväistön jälkeen nyökyttelemään, mitä se ikinä muuten tee. Sitten koitin jättää kädet vähän enemmän rauhaan ja keskittyä pohkeisiin, ja lopuksi saatiin aikaan kaiketi jo ihan kelvollista väistöä.

Sitten enää loppukeventelyt, ja lysti oli lopussa. Pohkeenväistöjä lukuunottamatta Pappa vaikutti tunnilla kovin tyytyväiselle, ja itselle oli vähän yllätys miten hyvin pystyin ratsastamaan sen kanssa ilman hanskoja. Monesti se on vähän etupainoinen, ja joskus intoutuu vetämään ohjia, mutta tänään se oli kevyt edestä eikä yhtään koittanut vetää päätä alas. Kädet siis säilyivät ehjinä : )

Onneksi päästään maanantaina Jonnan kanssa Lähitallin suokkien pariin vähän ikävää lievittämään.