Tänään käytiin ensimmäistä kertaa maastossa sitten viime syksyn. Ilma oli loistava, joskin paarmat vähän loppumatkasta kiusasivat hikisiä heppoja.

Reissu alkoi vähän huonosti kun ori meinasi potkaista tammaa ja samalla myös Tiinaa, onneksi tammaan ei osunut, ja Tiinakin sai vain vuohiskarvoista ravat päälleen – eli aika läheltä kuitenkin piti...

Jatko ei ollut paljoa sen parempi, kun heti kentältä lähtiessä sihtasin vähän huonosti ja pamautin polveni aidan porttilautaan. Aika mojova mustelma tuli.

Naapurin hepat olivat ohi mennessä tien toisella puolella, ja sain Tiinalta varoituksen, että jos ori alkaa hötkyillä, pitää tulla heti alas selästä. Syke nousi kyllä varmaan kahteensataan kun autoja tuli vastaan, ja oria alkoi selvästi orituttaa, mutta raipalla läpsyttelemällä pysyttiin ruodussa niin että päästiin kunnialla ohi.

Ekalla ravipätkällä järkytyin taas siitä miten isot liikkeet orilla onkaan! Maastossa se tietenkin vielä vähän korostuu, ja loppumatkasta väsyneenä tuntui että ei enää jaksa keikkua kyydissä. Vaan eipä sen laukka tunnu näin huonosta laukkaajasta sen kummemmalle, pakko oli pitää ohjien välissä kummallakin puolen myös harjatupsua – sitä materiaalia onneksi riittää!

Ekat laukat menivät hyvin, vaikka välillä keikuinkin selässä kuin lastu aalloilla. Moottoritien vieressä sitten pitkällä suoralla ori lähtikin hirveällä nykäisyllä ristilaukkaan, ja oli kyllä tosi lähellä että en singahtanut kyydistä. Meno tuntui ihan kuin se olisi laukannut kolmella jalalla, ja kun viimeisestä ristilaukkakokemuksesta on (onneksi) aikaa, niin en edes älynnyt mitä se tekee, vaan luulin, että se on satuttanut jalkansa, mutta koittaa silti könkätä muiden perässä. Sain sen pysäytettyä vajaan sadan metrin jälkeen, ja pakko oli tulla alas selästä katsomaan mikä sitä vaivaa. No, hyvinhän se tietenkin käveli, mutta minäpä en päässyt enää selkään, kun heppa on semmoinen pyörijä, ja näemmä maastossa vielä pahempi.

Arvasin että horisonttiin hävinneet Jonna ja Tiina luulevat että putosin, ja harmitti kun ei ollut puhelinta mukana. Tiina oli sattunut vielä katsomaan taaksepäin siinä vaiheessa kun koitin jo jarrutella oria, ja luuli että se oli alkanut pukitella. Jonna-parka oli säikähtänyt ihan kuollakseen kun oli huomannut, että me jäätiin matkasta.

Olipahan kokemus tuokin, ja täytyy sanoa, että isoliikkeisen ja raskaan hepan ristilaukka on vähän pahempaa kuin issikan...  Laukattiin se sama suora vielä loppuun, ja vähän pidemmällä mäen päälle, ja ori piti jalkansa sievästi siellä missä pitikin. Vikalla laukkapätkällä olin jo niin väsynyt, että kun nostin (joo, loput laukat nostin, enkä vain päästänyt sitä menemään, sattuneesta syystä...) itselle sen huonomman laukan, niin piti taas pitää aika lujasti kiinni että pysyin kyydissä. Sitten olikin pakko sanoa, että kunto ei kestä enempää, ja loput rivakammat osuudet mentiin ravissa – joka sekin alkoi olla täyttä työtä.

Vaikka reissu oli kohtuullisen jännittävä, oli se kyllä myös ihana! Jollain muulla hepalla olisi tainnut olla helpompaa, mutta ori on kyllä luonteensa puolesta kympin maastoheppa. Mitään se ei kyttäile eikä säiky, ja raskaana se ei pääse ihan yhtä järkyttävää vauhtia kuin Tiinan vetoheppa. Vaikka se jäisikin jälkeen muista, niin ei se siitä pahemmin piittaa.

Takaisin tullessa kävelin asvalttitien osuuden, kun en enää olisi kerta kaikkiaan jaksanut pidellä oria jos se olisi alkanut hötkyillä naapurihevosten suuntaan. Vaikka taisi se itsekin olla aika puhki reissusta, sen verran rivakasti kuitenkin edettiin. Läpimärät hevoset pestiin tallin pihalla painepesurilla, ja ori selvästi nautti siitä kun vesisuihku hieroi sen lihaksia. Tarhaan päästyään kaikki kolme hankkivat piehtaroimalla heti kunnon pölykerroksen päälleen. Mahtava reissu, mutta ehkä kerran-kaksi vuoteen riittää tätä lajia.