Hevosilla ei ollut edelleenkään hokkeja, joten ratsastukseen oli tarjolla ainoa kengätön hevonen, eli ori. Kenttä oli pehmeän jään ja sohjon peitossa, joten siellä liukastelun sijaan valitsin mieluummin maastoretken.

Orista oli ennestään kuumahko mielikuva, mutta se taisikin johtua ihan vaan siitä että olin ennen nähnyt sitä vain kentän viereisessä tarhassa tunnin aikana. Se olikin ihanan rauhallinen, mutta ei silti laiska, ja sillä oli valtavat liikkeet vaikka onkin ponikokoinen. Issikkamaastoista poiketen koko reissu tuli itse ratsastettua, kun hevonen teki sitä mitä ratsastaja pyysi, eikä roikkunut edellämenijän hännässä. Ihan mukavaa maastoilla niin että hevonen on hallinnassa!

Lähes koko reitti oli metsätietä jonka päällä oli muutama sentti lunta. Käynnissä kaviot lipsahtelivat pari kertaa, mutta ravissa ja laukassa pito oli mainio. Kengällinen vetohevonenkin pysyi pystyssä, vaikka se käynnissä välillä vähän luistelikin.
Takaisin tullessa jouduttiin menemään pätkä tosi huonokulkuista kivikkoa, ja siinä meillä oli tekemistä. Ajattelin että heppa osaa parhaiten itse katsoa reitin josta kulkee, mutta sillä systeemillä päädyttiin vaan tiheään pusikkoon :o)

Tiinan tamma oli huomattavasti meitä vikkelämpi, ja oikeastaan koko reissussa ravattiin vain ne pätkät kun otettiin sitä kiinni (eli aika paljon ;-)). Laukassakaan ei ihan pysytty perässä kun tamma lähti edeltä salamana kiitolaukkaan - ori koitti aina alkumatkan pysyä perässä, mutta kun ei siitä tullut mitään, niin tyytyi laukkailemaan omaa vauhtiaan, ja Tiina odotteli meitä aina näkymättömissä laukkapätkän lopussa. Onneksi ori ei isommin kaveria kaivannut, eikä mekään erityisen hitaasti menty - en ole ennen noin hurjassa kyydissä ollut. Onneksi orilla oli ihana pitkä harja, josta olikin välillä pakko ottaa molemmin käsin kiinni. Laukka oli aika korkeaa, eikä kovinkaan keinuvaa, ja kevyessä istunnassakin takamus tahtoi väkisin paukkua satulaan.

Viimeisellä laukalla ori hyytyi puoliväliin, ja kun harjoitusravista laukannostaminen ei ihan onnistunut, niin kevenneltiin sitten loppumatka. Niillä main näkyi jonkun eläimen (kettu?) tuoreita jälkiä, ja orikin tuntui vähän kyttäilevän pusikoita. Kummallinen olo olla tuijottelevan hepan kanssa kaksin maastossa - ei me tosin siihen kauaksi aikaa katselemaan jääty ;-)

Reissu kesti kaksi tuntia, pitkiä laukkapätkiä oli kolme, ja lyhyempiä yksi. Loppumatkasta ihmettelin kun en enää saanut edes kevennettyä kovin hallitusti, mutta seuraavana päivänä iskeneet lihaskivut selittivät sen varsin hyvin. Olo oli kuin olisi jäänyt jyrän alle.
Taisipa olla kuitenkin kaikkien aikojen mahtavin maastoreissu!